torstai 20. tammikuuta 2011

Anoreksia

En tiedä mitä mä ajattelin kirjoittaa tähän. Aina joskus ja jouluna, suurinpiirtein kerran vuodessa, mä eksyn lukemaan syömishäiriön, lähinnä anoreksian, kanssa painivien blogeja. Ja mä muistan niistä aina mitä helvettiä jouduin vierestä seuraamaan monen vuoden ajan. Ei yksin anoreksia, oli muutakin kannettavana, enkä voi sanoa että nimenomaan anoreksia loppupeleissä vei. Mutta ainakin se oli hyvin vahvasti vaikuttamassa kaikessa mukana. Kun alle kaksikymppisellä diagnosoidaan osteoporoosi, sydämen rytmihäiriöt ym. ei kauheesti pitäisi enää naurattaa. Ja se pakkoliikkuminen, kaikki paastoaminen, oksentaminen, itsensä ruoskiminen, henkinen ja fyysinen helvetti. Mä ymmärrän miksi hän halusi pois. Ja mun sydän itkee, kun mä luen noiden nuorten naisten ihan samanlaisia tarinoita. Miksi kukaan ei pysty auttamaan? Vaikka kaikki lähtee itsestä ja omasta halusta parantua, tuntuu monella olevan sama ajatus kun ystävälläni, että on jo liian myöhäistä. Tästä ei enää pääse eroon.

Mä en edes tiedä mitä mun ystävä nyt sanoo, kun kirjoitan asiasta tähän. Elinaikanaan hän olisi varmasti saanut suuret raivarit. Mutta toisaalta mitä väliä; eihän kukaan tämän lukija tiedä kenestä puhun (tai ehkä pari hänet ohimennen tavannutta tietää tai ainakin aavistaa) ja toisaalta, hän on jo mennyt omasta mielestään parempaan paikkaan. Mä muistan ikuisesti, kun löysin häneltä lainaamani kirjan välistä hänen painokiekkonsa. Siinä oli tavoitepainona 25kg. Meille "normaaleille" ihmisille on selvää, ettei tuon painoisena voi elää kuin lapsi, mutta hänelle se oli tavoiteltava pyrkimys, johon ei ollut enää matkaa kuin vähäsen.

Ja mä tein kaikkeni. Anelin, rukoilin, kiristin, uhkailin, pyysin kauniisti, taoin järkeä. Kaikki yhtä tyhjän kanssa. Osastojaksot oli vielä enemmän yhtä tyhjän kanssa. Se sanoi että "tonne jos hänet kerran vielä laitetaan, hän tappaa ensin itsensä". Vaikka hänet kärrättiin suoraan sairaalasta itsemurhayrityksen jälkeen osastolle, hänet päästettiin aina lähtemään viimeistään muutaman päivän päästä. "Ketään ei voida pitää ilman omaa tahtoaan". Mä en tajua. Kysyin kerran miksei häntä laiteta pakkohoitoon. Ei kuulemma palvele hänen etujaan vai mitä paskaa se vastaus nyt olikaan. Mä aistin kokoajan lääkäreistä, että kukaan ei enää edes viitsi auttaa. Antavat kuolla pois viemästä muiden rahoja. Viimeisenä vuotena yksi lääkäri oli jopa sanonut, että häntä ei voida auttaa ja hänelle ei enää keksitä uusia diagnooseja. Ystäväni mailasi mulle että on saanut terveen paperit (!!!!).

SEKÄ SYÖMISHÄRIÖIDEN ETTÄ MIELENTERVEYSONGELMIEN HOITO ON SUOMESSA NAURETTAVAN LAPSENKENGISSÄ!! Että mua oikein hävettää valtion puolesta. Tietty on aina niitäkin, jotka sanoo että antaa kaikkien hullujen kuolla pois, ei niitä täällä tarvita. Ehkä se oiskin ratkaisu maailman väestöräjähdykseen kun ketään ei enää hoidettaisi. Ei vanhuksia, sairaita, loukkaantuneita...?

Musta on sääli, että mielenterveysongelmat ja anoreksia veivät nuoren naisen, jolla oli yks maailman kultaisimmista sydämistä. Se ois antanut oman henkensä itselleen tärkeän ihmisen puolesta. Mutta se ei enää jaksanut kitua täällä. Päätti päästää irti. Ja vaikka mä oon iloinen hänen puolestaan että on nyt paremmassa paikassa, mä silti kaipaan häntä. Musta ois mukava kysyä lääkkeitä määränneeltä lääkäriltä, miksi monesti itsemurhaa lääkkeillä yrittäneelle henkilölle määrätään suuria annoksia lääkkeitä suurissa purkeissa, joilla saa itseltään hengen helpostikin pois? Sillä oli aina niin paljon lääkkeitä kaapissa, että kai niillä ois tarvittaessa tappanut toisenkin henkilön? Mutta itse hän ei onnistunut ennenkuin vasta viimeisellä kerrallaan. Hän kirosi sitä, että miksi aina joku idiootti soittaa hänelle ambulanssin ennenkuin hän kerkiää kuolemaan. Ja jos veti ranteet auki, hänet vietiin ennenkuin kerkisi vuotamaan kuiviin.

Mä luulen yhä vahvasti, että ainakin suurin osa yrityksistä oli avunhuutoja. Jos ei halua että kukaan pelastaa, voisi mennä vaikka junan alle. Ei taatusti kukaan pelasta.

Niitä syitä, jotka johtivat ensin masennukseen ja anoreksiaan, sitten muihin tauteihin, me ruodittiin monesti ja meillä oli niistä yhtenevä näkemys. Niihin ei vaan kai sitten osata puuttua tarpeeksi aikaisin ennenkuin tilanne on jo täysin kroonistunut.

4 kommenttia:

  1. Pakko kommentoida tuohon sen verran, että tuo on valitettavasti ihan paikkakuntakohtaista että otetaanko anoreksiapotilasta pakkohoitoon vai ei ja miten tosissaan hänen tilansa otetaan. Mulla on ollut psykiatrisessa sairaalassa montakin syömishäiriöistä huonekaveria joista jokainen oli pakkohoidossa, ja heitä valvottiin koko ajan tosi tarkkaan että he syövät kaiken mikä heille on määrätty, eivät liiku salaa jne. He olivat sairaalassa kuukausia, ja heille asetettiin painoraja mitä ennen ei pääse kotiin. Jopa mua itseäni on valvottu ihan liikaa vaikken ollut ikinä lähelläkään alipainoa, uhkailtiin etten pääse käymään ulkona ollenkaan jos en suostu syömään yms. Jotenkin se on siis aika surullista miten se menee paikkakunnan ja sairaalan mukaan että halutaanko ihmisiä hoitaa vai ei, sillä kukaan noista mun kertomista ihmisistä ei ollut läheskään yhtä huonossa kunnossa kuin sun ystävä. Olen niin pahoillani sun ystävän puolesta...

    VastaaPoista
  2. On siinä varmasti paikkakuntakohtaisiakin eroja, totta. Mutta ainakaan kaksi isoa sairaanhoitopiiriä ei kumpikaan katsonut pakkohoitoa tarpeelliseksi, pienemmällä paikkakunnalla oli joskus, mutten ole varma menikö vapaaehtoisesti vai pakkolähetteellä. Vapaaehtoisesti on (eikun siis oli) ollut ainakin pariin otteeseen, mutta huonoilla kokemuksilla. En mä tiedä. Ja toisaalta tän asian osalta se ei enää mulle valitettavasti kuulukaan. Kiitos kun kommentoit!

    VastaaPoista